lauantai, 22. marraskuu 2008

Pohjoinen zen

Siellä se omahyväisen kaunis pakkaspäivä vaan odottelee, että kaltaiseni erakoitunut luolatrolli uskaltautuisi tukehduttavan raikkaaseen ulkoilmaan mielipuolisten kakaroiden lumipalloristitulen ja misantrooppisten aura-autonkuljettajien saaliiksi. Turho luulo, te perkeleen rakkikoirat - minua te ette saa! Pitäkää terveellinen ulkoilunne. Minä pilkkaan mieluummin maailmaa täältä sisältä käsin ja hautaudun hiljalleen omaan pölyyni.

Totta puhuen voisi sitä kyllä vähän käydä kävelemässä. Etelä-Suomen talvi kyllä takaa sen, ettei tällaisia päiviä liikaa ehdi kevääseen mennessä kertyä. Jotenkin absurdia, että huono omatunto ajaa ulkoilemaan vain sen takia, että nyt sattuu olemaan niin hieno ilma. Sitten sitä istuu jossain mättäällä ja miettii, että mitä helvettiä sitä täällä ulkona nyt tekisi. Kuulostaa jotenkin hyvin suomalaiselta. Tehdään asioita velvollisuudentunnosta ja nuristaan perään.

No, mutta nyt piristytään! Talviaurinko se siellä kutittelee jumalan lasten poskipäitä ja nietokset kimaltelevat - zen on näkyvästi läsnä. Sukeltakaamme hetkeen ja pysykäämme siellä, katsoen maailmaa juuri sellaisena kuin se on, ilman loputtomia ajatusketjujen sivuraiteita ja mielipiteiden seittejä. Mitään muuta ei tarvita kuin läsnäolo ja pysyvän muutoksen tyyni hyväksyntä. Olen tässä.

torstai, 13. marraskuu 2008

Moderni uskontunnustus

Armoa, armoa! Taas olen korskeasti tunkenut koko omaisuuteni strippareiden pikkuhousuihin ja juottoloiden pohjattomien kassakoneiden sisuksiin. Kuin mielipuoli hirvi olen jolkottanut kaupungilla kyrvänkärkeni ohjaamana, vispaantunut kuola suunpielestäni roikkuen. Juopuneena ja omatuntoni puuduttaneena olen karkeasti käynyt käsiksi tämän pimeän kaupungin lihallisiin antimiin, punaisten valojen hehkuvassa hämärässä olen raottanut vulvan portteja ja imenyt sisääni suloista ikuisuuden tuoksua. Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta - sunnuntaiaamujen puhkinussitussa kylmien teräspintojen lasitodellisuudessa, sieluni sakkakuopasta saastaista visvaa ajatuksiini valellen minä raajarikkoisena möyrien yritän huutaa pelastusta ja armoa, mutta karstaisilta äänihuuliltani kuuluu vain valjua pihinää. Minut on tuhottu, poljettu lattianrakoon ja survottu syvemmälle tylsällä puukonkärjellä. Ja se kaikki on tuntunut ihmeellisen vapauttavalta, kuin myrskytuuli viimein olisi käynyt sekoittamaan jo aivan liian kauan paikallaan seissyttä vettä.

Minussa asuu nimeämätön tauti, katulamppujen lepattavien varjojen liikkuessa hiljaa öisen makuuhuoneeni seinillä minä kuulen sen kuiskailevan ja kannustavan minua yhä suurempiin julmuuksiin itseäni ja muita kohtaan. Nauraen minä käyn väkivaltaiseen kuolemantanssiini pillunesteessä ja verisyltyssä kahlaten, jakaen tuhon ja kadotuksen evankeliumia jokaiselle kohtaamalleni. Eikä minussa silloin kiemurtele muu kuin tarkoituksettomuuden ja välinpitämättömyyden vaskitsa, niin on kuin elävä tuli korventaisi sydäntäni tummemmaksi päivänkoitosta toiseen.
Kaikki on hävitettävä maan tasalle ja maa suolattava. Pieneen peltirasiaan raunioituneen kappelin murtuneelle alttarille on laitettaman kaukaa saapuville todistajille viesti, jossa kerrotaan mahtavan planeettamme tuhoutuneen johonkin niin mitättömän pieneen, ettei sitä voi edes nähdä - minään ja sen vaatimuksiin. Totisesti, pilvet ovat kerääntymässä eikä hämärän tuloon enää ole kauaa. Menkää nyt ja haalikaa itsellenne vielä kaikki mitä mukaanne saatte. Pettäkää ja myrkyttäkää ystävänne, mässäilkää heidän tuskallaan ja linnoittautukaa kaiken omistamanne kanssa kullattuihin palatseihinne. Sieltä viimeinen ilta teidät löytää, pitämästä kangistunein sormin kiinni siitä, mikä kerran oli teidän. Silloin te olette saaneet rauhan.

maanantai, 10. marraskuu 2008

Missäs sitä ollaan oltu

Tällaista voisi olla enemmänkin. Kahdeksalta ylös, eikä kiire mihinkään. Aikaa hörppiä kahvia (Brazil-kahvia, jumalaiseen kauneudentajuun vetoavassa pakkauksessa) ja katsella maailmaa aivan rauhassa, ennen kuin käy tekemään sitä mistä parhaiten pitää.

Olisiko liioiteltua sanoa, että olen ollut kolme kuukautta niin kiireinen, etten ole ehtinyt kirjoittamaan blogia? Ei, koska mielekäs kirjoittaminen vaatii aikaa. Aikaa olla rauhassa ja koota ajatuksia. Monet esikoiskirjailijat puristavat ensimmäisensä kasaan opintojen tai työnteon välissä, niukkoina iltatunteina tai työmatkalla bussissa. Se on hienoa, ja vaatii äärimmäistä sitoutumista. Mutta se ei jätä sijaa juuri muulle. Kukkien kastelulle, lasten kanssa vietetylle ajalle, kiireettömälle onanoinnille... Nämä ovat valintoja. Kyse ei useinkaan ole siitä, ettemmekö voisi elämässämme saada mitä haluamme, vaan siitä, mistä olemme valmiita luopumaan saadaksemme sen.

Minä olen luopunut viime aikoina blogini kirjoittamisesta kaiken muun vuoksi, mutta en soisi sen olevan niin. Mieluusti viettäisin enemmänkin Brazil-aamuja ja veistäisin päiväni mieleni mukaan, mutta vielä se ei ole mahdollista. Tunneli Kauppatorin Nordean pankkiholviin on kesken.

lauantai, 16. elokuu 2008

Moralistin paluu

Jonkinlainen kirjoittamisen pelko. Mistä se tulee? Kirjoitan globaalissa mielessä täysin yhdentekevää blogia anonyymisti, kilometrien pituisten valokuitukaapelinippujen suojista ja silti itsekritiikki vainoaa minua.
Onko itsekritiikki jotain todellista, jotain mitä voi valuttaa käsien läpi tai paketoida lahjaksi tyylitajuttomalle ystävälle? Vai onko se mielentila, asenne?

Erään teorian mukaan itsekritiikki vaimennetaan hukuttamalle se sanoihin. Kirjoitetaan päivittäin piittaamatta tasosta, pidetään kanava auki. Tämä kyseinen foorumi on tietysti kuin tehty tätä tarkoitusta varten. Voin suoltaa edesvastuuttomasti ties mitä sontaa verkon perukoille, eikä se inahdakaan. Se vain laajenee, loputtomasti. Ajatus tuntuu miellyttävältä: olen yksin aarnimetsässä huuteleva hullu. Hah hah haa, yrittäkääpä hakea minut pois!

Tällä tavoin vuodattamalla pysyn jatkuvasti iskussa ja olen hetkenä minä hyvänsä valmis kirjoittamaan aikamme suurimman kaunokirjallisen mestariteoksen. Kunhan tältä uneksimiseltani joudan.
Kaikkein pahinta on nimittäin unohtaa, lakata kirjoittamasta tai luomasta kokonaan, vaipua kelmeään horrokseen, jossa tietoisuuden rajoilla pyörii hämärä aavistus siitä, että kaipaa jotain. Kaipaa yhteyttä siihen virtaan, jossa kaikki maailmankaikkeuden historian ideat hitaasti uivat. Sieltä on poimittu Sikstuksen kappelin kattomaalaukset, Mona Lisan hymy, Join Me:n pianoriffi ja raparperipiirakan resepti. Muun muassa.

Me kaikki olemme jollain tasolla yhteydessä tähän virtaan. Suurin osa meistä ei vain tiedä sitä. Tai vielä pahempaa, eivät usko siihen. He katselevat luultavasti tällä hetkellä Ostos-Tv:tä ja miettivät miksi ovat elossa. Sammuttakaa tv. Astukaa virtaan.

perjantai, 15. elokuu 2008

Antakaa heidän tulla

Minä olen lasikansi meren pinnalla, muovipussi sorsan päässä. Ahdistus kasvaa, hitaasti.
Mutta siitä on olemassa ulostie. Hiljentyminen ja mielihaluista luopuminen. Eikö kuulostakin juhlalliselta? Mielihaluista luopuminen. Jotkut väittävät, että Jumalan rakkaus riittää. Siinä kaikki mitä tarvitset. Minä haluan uskoa siihen, se on niin lohdullista. Mutta silti minulla seisoo yhä useammin kaupungilla kulkiessani, ja toivon ihmisten osoittavan minulle spontaanisti suosiotaan häikäisevän erinomaisuuteni vuoksi.

Mutta tämähän on vain illuusio. Suosio, menestys, vauraus, himo... Katsokaa pieniä lapsia, he elävät hetkeä kerrallaan. Heillä ei ole mahahaavaa eikä huolestuneita ryppyjä otsalla. He eivät tarvitse naapurien kuviteltua hyväksyntää ollakseen tyytyväisiä. He ajattelevat, että kaikki on todennäköisesti mahdollista. Kai he ovat lähempänä Jumalaa kuin me, koska ovat vasta Hänen luotaan tähän maailmaan tulleet.

Mekin olemme olleet joskus heidän kaltaisiaan.