Kuljin joskus taannoin bussireittiä, jota käytti myös eräs hullulta vaikuttava, mutta sympaattinen mies. Hän oli aina pukeutunut samaan haalistuneeseen nahkatakkiin, jota oli koristeltu kotitekoisilla hapsuilla ja hänen vaeltavat silmänsä paljastivat, ettei ajatus juossut aivan samalla taajuudella enemmistön kanssa.

Useita kertoja bussimatkan aikana hän puhkesi huutamaan "Rakkaus on tärkeintä!" etusormi ylöspäin sojottaen. Minusta se oli hienoa. Jos jotain pitää julkisesti huutaa, niin tuota ehdottomasti. Miten yksinkertaisen totta ja kaunista.

Vaimonhakkaaja-Peraa ja puolialkkis-Jormaa tällainen huutelu kuitenkin näytti jostain syystä ärsyttävän.
Tai enpä minä tiedä, mitä he olivat miehiään, mutta siihen samaan naama norsunvitulla möllöttävään marraskansaan minä heidät luokittelin, kuin suurimman osan muustakin bussiväestä. Heidän sulkeutunut ja elämän edessä syyllinen olemuksensa sai mielikuvitukseni liikkeelle. "Ole hiljaa siinä", he sähisivät hullulle. Mutta hullu jatkoi huutelua, tasaisin väliajoin. Rakkaus on tärkeintä.

Niinhän se on, rakas hulluseni. Jatka sinä huutelua, ehkä se herättää ihmisissä ajatuksia. Ehkä se muistuttaa meitä jostain, joka niin usein tuntuu olevan kateissa kaiken pikkumaisen murheen ja turhamaisen laskelmoinnin keskellä. Haluan uskoa, että kaikki todelliset ja tärkeät asiat ovat äärettömän yksinkertaisia. Niin yksinkertaisia, että hullukin voi huudella niitä bussissa. Ehkä jotkut havahtuvat edes hetkeksi, ennen kuin painavat taas huolestuneet katseensa talousuutisiin tai Janatuisen uusiin silikoneihin.