Jonkinlainen kirjoittamisen pelko. Mistä se tulee? Kirjoitan globaalissa mielessä täysin yhdentekevää blogia anonyymisti, kilometrien pituisten valokuitukaapelinippujen suojista ja silti itsekritiikki vainoaa minua.
Onko itsekritiikki jotain todellista, jotain mitä voi valuttaa käsien läpi tai paketoida lahjaksi tyylitajuttomalle ystävälle? Vai onko se mielentila, asenne?

Erään teorian mukaan itsekritiikki vaimennetaan hukuttamalle se sanoihin. Kirjoitetaan päivittäin piittaamatta tasosta, pidetään kanava auki. Tämä kyseinen foorumi on tietysti kuin tehty tätä tarkoitusta varten. Voin suoltaa edesvastuuttomasti ties mitä sontaa verkon perukoille, eikä se inahdakaan. Se vain laajenee, loputtomasti. Ajatus tuntuu miellyttävältä: olen yksin aarnimetsässä huuteleva hullu. Hah hah haa, yrittäkääpä hakea minut pois!

Tällä tavoin vuodattamalla pysyn jatkuvasti iskussa ja olen hetkenä minä hyvänsä valmis kirjoittamaan aikamme suurimman kaunokirjallisen mestariteoksen. Kunhan tältä uneksimiseltani joudan.
Kaikkein pahinta on nimittäin unohtaa, lakata kirjoittamasta tai luomasta kokonaan, vaipua kelmeään horrokseen, jossa tietoisuuden rajoilla pyörii hämärä aavistus siitä, että kaipaa jotain. Kaipaa yhteyttä siihen virtaan, jossa kaikki maailmankaikkeuden historian ideat hitaasti uivat. Sieltä on poimittu Sikstuksen kappelin kattomaalaukset, Mona Lisan hymy, Join Me:n pianoriffi ja raparperipiirakan resepti. Muun muassa.

Me kaikki olemme jollain tasolla yhteydessä tähän virtaan. Suurin osa meistä ei vain tiedä sitä. Tai vielä pahempaa, eivät usko siihen. He katselevat luultavasti tällä hetkellä Ostos-Tv:tä ja miettivät miksi ovat elossa. Sammuttakaa tv. Astukaa virtaan.