Tällaista voisi olla enemmänkin. Kahdeksalta ylös, eikä kiire mihinkään. Aikaa hörppiä kahvia (Brazil-kahvia, jumalaiseen kauneudentajuun vetoavassa pakkauksessa) ja katsella maailmaa aivan rauhassa, ennen kuin käy tekemään sitä mistä parhaiten pitää.

Olisiko liioiteltua sanoa, että olen ollut kolme kuukautta niin kiireinen, etten ole ehtinyt kirjoittamaan blogia? Ei, koska mielekäs kirjoittaminen vaatii aikaa. Aikaa olla rauhassa ja koota ajatuksia. Monet esikoiskirjailijat puristavat ensimmäisensä kasaan opintojen tai työnteon välissä, niukkoina iltatunteina tai työmatkalla bussissa. Se on hienoa, ja vaatii äärimmäistä sitoutumista. Mutta se ei jätä sijaa juuri muulle. Kukkien kastelulle, lasten kanssa vietetylle ajalle, kiireettömälle onanoinnille... Nämä ovat valintoja. Kyse ei useinkaan ole siitä, ettemmekö voisi elämässämme saada mitä haluamme, vaan siitä, mistä olemme valmiita luopumaan saadaksemme sen.

Minä olen luopunut viime aikoina blogini kirjoittamisesta kaiken muun vuoksi, mutta en soisi sen olevan niin. Mieluusti viettäisin enemmänkin Brazil-aamuja ja veistäisin päiväni mieleni mukaan, mutta vielä se ei ole mahdollista. Tunneli Kauppatorin Nordean pankkiholviin on kesken.